Päivä 62

Mua ärsyttää se ympärillä satunnaisesti edelleen luikerteleva ahdistus, sellainen selittämätön surumielisyys jota nyt ei masennukseksikaan pysty tulkitsemaan. Mä niin haluaisin pystyä karistamaan sen kintereiltäni ja jatkamaan elämää vaan ihan puhtaasti eteenpäin.

Elämä on tasapainoilua kiukun ja väsymyksen ja suunnattoman rakkauden ja rajojen asettamisen välillä... mä haluaisin sulkea sen vaan syliini, pitää siinä ja antaa maailman olla hyvä. Tosiasiassa mä joudun puskemaan M:aa eteenpäin, pakottamaan tekemään asioita joita se ei halua tehdä. Mä suutun ja kyllästyn ja väsyn sen tuittuiluihin enkä pysty aina olemaan aikuinen vaikka haluaisinkin, no ei kukaan vanhempi aina jaksa. Jotenkin typerästi musta vaan tuntuu että kun se kerran on erityinen niin mun pitäis sit jotenkin olla erityisen aikuinen ja joo, eihän se niin mene, mutta siltä musta kuitenkin tuntuu.

Eilen lääkärissä M:n melatoniini vaihdettiin johonkin vahvempaan aineeseen... yhdellä neljännestabulla se nukkui yhdellä muutaman minuutin herätyksellä ja siihen liittyneellä meidän sänkyyn siirtymisellä melkein kaksitoista tuntia! Huikeeta! Ollaanko me viimeinkin löydetty se taikanappi? Mä odotan innolla minkälainen lapsi tuosta tytöstä kuoriutuukaan jos se saa pidempään nukkua hyviä, pitkiä unia...

Aamusta vihdoinkin soittivat Kinderingistä ja sain pojille ne evaluaatioajat... Kindering on niin sanottu "Early Intervention Program", joka osavaltion rahoittamana arvioi lapset jotka karahtaa neuvolan seulaan. Meidän asiakkuus siellä alkoi O:n puheen ja motoriikan kehityksestä - tai siis kehittymättömyydestä, ja koska K on O:n kaksonen on K suoraan oikeutettu samoihin palveluihin ilman erillistä lähetettä. Kai se on parasta seurata näitä kahta muutakin ja mua ihan aikuisten oikeasti huolestuttaa O:n selkeät sensorisen integraation ongelmat ja toisaalta toi K:n impulsiivisuus... Onhan kaksivuotiaat joo impulsiivisia, mutta K:lla kun ei ole mínkäänlaista tolkkua päässä eikä oikeesti pelkää yhtään mitään – paitsi L:llää. K hyppää hymyssäsuin alas kerrossängystä puulattialle, K kiipeää kaikkialle, K hyppää M:n perästä ihan mistä vaan ihan mihin vaan... se lyö, repii, puree, potkii, heittelee tavaroita... pitäis vaan osata sanoa missä menee normaalisti häiriintyneen ja epänormaalisti häiriintyneen raja. On pelottavaa huomata miten tottuneesti sitä nykyään puhuu tätä ”ammattikieltä”... elämä on yhtä motoriikkaa ja hienomotoriikkaa, kognitiivisia taitoja, puheenkehitystä, impulssikontrollia jne. Ennen mä olin vaan tavallinen väsynyt äiti, jolla oli tavallisen omituisia lapsia.

Tosielämässähän noi pojat on NIIIIIIIN helppoja M:aan verrattuna ja tänäänkin ollaan yhdessä ensin tehty marenkeja mun huomista Supper Clubia varten ja sen jälkeen kahvivieraalle suklaateeleipiä. M:n kanssa voi tehdä asioita vaan kahdestaan ja jos yritetään kaikki yhdessä niin siitä tulee pelkkää riitaa ja itkua. M on koulussa joten siinä leipomisen lomassa pojat vielä tyhjensi mulle tiskikoneenkin. Ulkoillessa K:kaan ei yllätys yllätys arannut kertaakaan kun M ei ollut paikalla.

Puuhailen pihalla kun on aikaa, istutan... mansikoita, vadelmia, mustikoita, tilliä, tomaatteja... ihailen kuinka mun ruusut ja lupiinit on kohta kukassa ja M:n istuttamat lemmikitkin kasvaa kovaa vauhtia. Suunnittelen meille patiota ja kiveyksiä ja... välissä leivon ja keitän - rentoudun.