Päivä 48

Psykologilla on mielenkiintoinen työ. Miten tuuppia lasta tarpeeksi jotta tämä joutuu oman mukavuusalueensa ulkopuolelle ja tilanteeseen jossa joutuu etsimään ja opettelemaan uusia ratkaisumalleja, samalla kuitenkin huolehtien siitä että lapsi suostuu palaamaan takaisin seuraavalle vastaanottoajalle... jonkinlainen kauhun tasapaino. M ilmoitti jo autossa matkalla autismiklinikalle ettei halua tehdä Noan kanssa töitä kahdestaan vaan haluaa minut mukaan huoneeseen. Jotenkin he kuitenkin päätyivät sinne Noan huoneeseen ilman minua ja edistystäkin saatiin aikaiseksi ja takaisin tuli jotensakin iloinen tyttölapsi. Tällä kertaa hyväntuulisuus säilyi myös matkalla autolle ja ajomatkalla kotiin, hyvä niin.

Odottaessani siellä odotushuoneen puolella samalla neuloen ruutuja M:n peittoon, asteli huoneeseen tyttö, ehkä 14 tai 15 vuotias. Hän kävelee vastaaottoon, ilmoittautuu ja keskustelee vastaanotossa isyuvan naisen kanssa päivän tuulisesta säästä. Tyttö vaikuttaa hyväntuuliselta. Saatuaan asiansa hoidettua hän ohittaa minut, nyökkää ja istuu tyhjälle tuolille syömään eväitään. Jos en tietäisi mistä on kyse, en osaisi arvata, mutta koska ollaan autismiklinikalla tiedän että tämä tyttö on autisti ja tulossa tapaamaan lääkäriä, psykologia, sairaanhoitajaa... toivon että tulevaisuudessa M on se josta ei arvaisi, ei huomaisi vaikka tietäisi.