Päivä 65 - kuin elokuvissa?

Mä olen tullut siihen lopputulokseen että useimmiten kun asiat menee pieleen ei ole ksymys itse asiasta vaan siitä miltä kyseinen tapahtuma mun mielikuvissa näytti ja siitä ettei todellisuus vastannut tätä mielikuvaa... Esimerkki : Ollaan menossa lasten kanssa kahville ja mun melikuvissa istutaan pöydässä ja lapset puputtaa pullaa ja mä siemailen kahvia ja me jutellaan iloisesti ja ystävällisesti ja ohikulkijat ihailee meidän ihanaa perhettä... TODELLISUUS:  pojat on nälkäisiä ja väsyneitä ja kitisee ja jos M on mukana niin kaikki on väärinpäin ja M tönii poikia ja kaikkien kolmen pitää saada kaikki ensin ja kun lopulta on päästy pöytään joku kolmesta kaataa mun kahvit ja mä yritän paperisilla servieteillä pyyhkiä pöytää ja lattiaa ja huuto pöydässä vaan yltyy ja joku ylettää siihen tarjottimeen ja nappaa pullan ja heittää sen lattialle ja toinen kaataa vesilasin... ja kun lopulta pääsen istumaan alas ei ne pullat maistukaan vaan kitinä jatkuu ja mä olen harmissani, hikinen ja kiukkuinen.

Onneksi on niitäkin hetkiä kun ne se mielikuvien todellisuus kohtaa sen reaalielämän, mutta noin keskimäärin olisi varmaan hyvä laskea sitä omaa rimaa vähän kauemmaksi siitä elokuvien perhe-elämästä ja pyrkiä vaikka keskivertoon.

Tänään pitäis lähteä tämän K:n ja O:n kanssa labraan ja mä kyllä tällä kertaa mielikuvissani näen kuinka pojat rattaissa kitisee ja huutaa ja kiukuttelee koko sen ajan kun musta pumpataan verta ja mä hengittelen jotain isotooppeja jonnekin... ja todennäköisesti rattaat ei edes mahdu odotushuoneeseen ja mummot katsoo pahasti ja... toivottavasti yllätyn iloisesti ja mulla on mukanani kaksi herrasmiestä. 

...

Aamulla sähköpostissa oli viesti tuttavalta. Hänen pojallaan on menossa se ensimmäinen vaihe... odotetaan tutkimuksiin. Erona heidän skenaariossaan meidän skeneen on se, että tässä perheessä autismi tuli täytenä yllätyksenä. Yhteydenotto vanhempiin pojan koulusta – poika pitää tutkia, epäilemme lapsenne olevan autisminkirjolla. Valtava shokki vanhemmille ja edelleen lapsen äiti ei voi uskoa asiaa todeksi ja harkitse koulun vaihtoa jne. Minä yritän auttaa ja tukea parhaani mukaan, mutta todellisuudessa se on vaikeaa koska me oltiin niin erilaisessa tilanteessa. M:n kohdalla me tiedettiin ja kaikki muut pitivät meitä ylihuolestuneina vanhempina jotka kuvittelee että lapsi ei ole ns. tavislapsi. Tunnetasolla meidän lähtökohdat ovat siis täysin vastakkaiset ja siinä missä diagnoosi oli surullisuudestaan huolimatta meille hyvä asia on se heille uhkakuva, pahinta mitä voi tapahtua – meille se ”pahin mahdollinen” tapahtui jo kauan ennen diagnoosia, me tiedettiin että meillä on erityislapsi, enää tarvittiin vain nimi ja diagnoosi erityisyydelle. Siksi musta onkin eniten hyötyä ehkä jonkinlaisena resurssilistana... mihin soitan, keneltä kysyn, kuka tietää, minne mennä... Tässäkin asiassa mun apuni on vähän kyseenalaista, he kun asuvat uptownissa ja me täällä suburbiassa... välissä järvi ja silta ja toisella puolella siltaa aika erilainen maailma. Lastensairaala sentään on sama.