Päivä 55 - superäiti

Aikainen lintu se madon nappaa vai miten se nyt menikään... ainakin päivän aikana ehtii paljon kun nousee aamuisin viideltä. Ylös noustessani L murisee tyynyn alta ettei enää ihmettele miksi menen kahdeksalta nukumaan...

Superäiti pakkaa lapselleen terveellisen lounaan ja välipalan. Superäiti paistaa suklaapannareita aamiaiseksi ja tarjoilee ne vaahterasiirapin, appelsiinin ja tuoreen anannaksen kanssa. Superäiti pakkaa lapsen repun ja ajaa koulubussin perässä kouluun tapaamaan lapsen uutta opettajaa. Tänään minä olen superäiti, huomenna todennäköisesti en. Huomenna olen varmasti taas se äiti joka murisee ja valittaa, vaatii hiljaisuutta ja tarjoilee lapsille kaupan muropatukoita juodessaan kahvia pöydän ääressä selin lapsiin. Tätä voisi kai kutsua inhimillisen suorittamisen epätasaisuudeksi ja hyvähän se on että edes sen suorituksen epätasaisuuden siivittämänä yltää välillä ylemmäksikin.

Superäitiys tosin ropisi kovaa vauhtia siellä koulun luokassa kun kaksi opettajaa piti M:stä kiinni mun lähtiessä... sinne mä sen jätin – itkevän, potkivan, raivoavan lapseni, joka huusi äitinsä perään. Iloisesti ja rohkaisevasti yritin mennessäni vilkuttaa ja vasta oven suljettuani itkin minäkin.

Mä tiedän että se pärjää ja tiedän että tämä on tarpeellista ja oikein, mutta silti koko päivän on ollut syyllinen olo. Tunnen itseni petturiksi kun jätin toisen kylmästi sinne. Koulupäivä loppuu kohta ja bussi tuo mun pienen tytön kotiin, mulla on ikävä sitä. Hiljaa lupaan itselleni olla hermostumatta, tapahtui mitä tahansa, kun väsynyt pieni koululainen tulee kotiin. Lupaan rakastaa ja ymmärtää. Lupaan olla läsnä, väsymyksestä huolimatta. Lupaan kertoa että mustakin oli kurjaa aamulla jättää M sinne. Lupaan olla taas super!