Eilisiltaisen
vertaistukiryhmän jälkeinen seesteinen tunnelma alkaa olla muisto vaan... tänä
aamuna – ja kello on siis 10:15 – olen jo paistanut 16 ”Teacher Appreciation”
munkkia, käyttänyt M:n puheterapiassa, sillä aikaa lähettänyt sähköposteja
edestakaisin erityisopetuksen kanssa ja neulonut ruudun peittoon, vienyt M:n
viimeistä kertaa taviskouluun, irtisanonut koulun, selvitellyt koulumaksuja,
ojentanut opettajille lahjat ja kortit, vienyt munkit toiseen kouluun, järjestellyt
koulukyytejä tiistaista alkaen, varannut itselleni iltapäiväksi lääkärin (kyllä
tähän vatsakipuun pitää nyt puuttua ja joo, en luovu kahvista, viinistä ja
stressistä), niin ja kävinhän mä kaupassakin... Omissa silmissäni hahmotan
itseni sellaisena sarjakuvien ylikierroksilla, hypernopeasti liikkuvana hahmona
joka nauraa hysteerisesti mennessään... onneksi tää tasottuu kyllä kohta kun
saan homman taas toimimaan. M:n tuleva entinen tavisope sanoi tänään, että
hänen käsittääkseen SNAPSiin on miltei mahdotonta päästä... ja mä luulen, että
erityisopetuksen puolella mulla alkaa olemaan ”maine” – hullu eukko joka vaan
haluaa ja haluaa ja vaatii ja haluaa.
Maanantaista
alkaen M:n lukujärjestys on seuraava:
Maanantai
8:00 Puheterapia
12-2:30
Erityisopetus
Tiistai
7:45 Koulubussi
(olettaisin)
8:30-12 SNAPS
12-2:30
Erityisopetus
3:00 Koulubussi jättää
tytön kotiin
(4:00 Psykologi)
SNAPS ja
erityisopetus on molemmat samoissa tiloissa.
Keskiviikko
Vapaapäivä/Psykologi
Torstai
7:45 Koulubussi
(olettaisin)
8:30-12 SNAPS
12-2:30
Erityisopetus
3:00 Koulubussi jättää
tytön kotiin
Perjantai
7:45 Koulubussi
(olettaisin)
8:30-12 SNAPS
12-2:30
Erityisopetus
3:00 Koulubussi jättää
tytön kotiin
Kyllä tästä ihan
hyvä siis tulee.
Musta tuntuu että
mä yritän korjata ”fix” M:n autismia kuin heikkopäinen. Järki sanoo ettei tätä
voi korjata, mutta joku sisäinen pakko ajaa mua yrittämään, tekemään kaikkeni.
Kai tämä on mun keino juosta pakoon tätä paskaa. Paeta surua, paeta ahdistusta,
paeta pelkoa... Eilen ryhmän vetäjä Beth totesi tähän, että hänen kokemuksensa
mukaan mun tavalla reagoivat vanhemmat ovat loppupeleissä paremmassa
tilanteessa kuin ne jotka masentuvat ja lamaantuvat. Toivotaan niin... ehkä mä vielä jonakin päivänä pärjään vähän pienemmällä määrällä närästyslääkkeitä.
Vertaistukiryhmä
on mulle oiva terapian korvike. Itkuhan siellä tuli kun puhuttiin niistä
ensimmäisistä viikoista ja siitä alun kaaoksesta, jossa me nyt eletään ja itku
tuli siitä kun puhuttiin niistä hetkistä joina meidän lasten erityisyys tulee
niin karun korostetusti esille... lastenkutsuilla, leikkipuistossa,
koulunpihalla... On jotenkin vapauttavaa kun kaikki muut ryhmässä näkee ja
kokee ja elää samaa.
Sain ihania
ehdotuksia meidän öihinkin. Kaikkea, oikeesti kaikkea kannattaa tässä vaiheessa
kokeilla. Dreamcatcher, erityisyövalo, turvalelu, mielukuvaharjoittelua... Sain
eilen myös lainaksi ihanan kirjan M:lle ja toisen itselleni luettavaksi. M:n
kirja on visuualinen apukirja sosiaalisiin tilanteisiin ja vaikutti tosi
mahtavalta... L jo sitä lueskeli.
M:n kirjan kansi |
Pari esimerkkiä sisäsivuilta |
Mulle luettavaa |
M:n erityisopen
Ms Tiffanyltä sain ihanan sähköpostin joka osoitti mulle että koulussa on
opittu lukemaan M:aa, mulle tuli siitä ihanan hyvä ja turvallinen olo. Ne ymmärtää miten mun lapsi toimii ja mun ei tartte enää olla käyttöohjeena.
Onni on oma veli samassa laatikossa |
Saa nähdä päätyykö veli samaan laatikkoon muutenkin, jotenkin mulla on sellainen tunne, että K:llä on ADHD... aika näyttää.
Meilläkin on yksi ADHD kypsymässä... Täytyy rohkaistua ja varata lääkäri. J
VastaaPoistaVoihan diagnoosit. Ja hei, ihanuutta on se, että Mss Tiffany hiffaa M:aa! Tästä se lähtee. Eläkä nyt alle kaksivuotiastasi vielä lokeroi, aika monella noi tuplat vetää sellaisilla kierroksilla, että oksat pois. Haleja ihanainen!
VastaaPoista