Päivä 53

Eilisessä postissa tuli O:n raportti lastensairaalasta. Ei se autisti joo ole ja lapset kehittyy eritahtia, mutta vähän jäljessä ollaan kaikessa ihan tasaisesti, paitsi omatoimisuudessa. Eniten jäljessä se on puheessa ja sosiaalisissa taidoissa, kai se tästä, ainakin omissa silmissä tuntuu että se kehittyy kyllä vaikka hitaastikin. Tieto lisää tuskaa, niinhän se on. Huomenna soitan Kinderingiin, saavat katsoa molemmat pojat.

Edelleen tuntuu jotenkin absurdilta, että meidän talo on täynnä erilaisia psykiatrisia ja muita evaluaatiotuloksia meidän lapsista. Meidän ihanista, tavallisista lapsista - ei tän näin pitänyt mennä. Kyllä mä tiesin ettei äitiys ole ruusunpunaista hyminää ja rusettipäisiä sievästi puettuja lapsia, mutta että se on jatkuvaa taistelua ja pelkoa ja sinne väleihin ripoteltu ripauksin suloisia hetkiä... Mutsi aina sanoo mulle että itsepähän lapsesi teit ja niitä halusit jos joskus vihjaisenkaan siihen suuntaan että olis kivaa välillä saada vähän hiljaisuuttakin. Itse tein, itse halusin, edelleen haluan, mutta en pyytänyt tätä. En pyytänyt erityislasta, en pyytänyt erityistä, ylimääräistä huolta... mulle olis riittänyt ne tavalliset huolet, juokseeko ne auton alle, tippuuko katolta, putoaako kaivoon jne. Musta olis ihanaa ettei tarvitsis aina katsoessaan miettiä ylimääräisiä, osata relata, hellittää ja vaan olla. Kai sekin joskus tulee.

Mutsihan nyt muutenkin on ihan oma puheenaiheensa, enkä siitä jaksa sen enempää kirjoittaa paitsi sen että mulla menee taas hermot sen kanssa. Jokainen puhelu kulkee samaan malliin... ensin puhutaan M:n kanssa ja näin se etenee sen jälkeen:

Mutsi: Ihan hyvinhän se puhuu

Mä: Joo, niin puhuu – osaahan se puhua

Mutsi: Voisit kannustaa sitä puhumaan pidempään. Miksi sä puhut sille englantia?

Mä: No, se puhuu minkä puhuu ja me ollaan yhdessä päätetty että tuetaan sen englanninkielenkehitystä, jotta sillä on edes yksi kieli jolla se pystyy kommunikoimaan kunnolla.

Mutsi: Ai. Luin uudesta autismitutkimuksesta

Mä: Aha

Mutsi: Se paranee Omega3 rasvahapoilla ja D-vitamiineja

Mä: Tämän hetkisen tiedon mukaan autismia ei voi ”parantaa” kun se johtuu aivojen kehityksen poikkeavuudesta

Mutsi: Niin, mutta mä luin että sen voi parantaa näin

Mä: Autismi ei ole sairaus vaan ominaisuus ja M saa kyllä Omega3:sia ja D-vitamiinia ihan riittävästi

Mutsi: Mä yritän vaan auttaa, itsepähän tiedät paremmin

Mä: Niin taidan tietää

Äidin ja tyttären suhdehan on aina enemmän tai vähemmän monimutkainen, meillä aika paljon enemmän kuin keskimäärin. Parempi jos keskitytään vaan puhumaan säästä niin ei kellekään tuu pahamieli.

Mä alan vähitellen uskomaan että EHKÄ M on oikeesti ruvennut syömään, tänäänkin söi aamiaiseksi pekonia ja munia, mansikoita ja muffinsseja ja vielä mehua päälle. Mun maailmassa tämä on totaalisen huikaiseva suoritus tuolta lapselta. Muffinssi tosin maistui vasta kun sai luvan syödä sen haarukalla, siinä kun oli sokeria päällä ja siihen ei voinut koskea. Koska M ei käytännössä ole kolmeen vuoteen syönyt oikeastaan mitään on mulla vähän sellainen ”Liisa Ihmemaassa”-fiilis kun katselen sitä ruokapöydässä ja se maistaa ja tykkää ja syö, siis oikeesti syö – lihaa, kanaa, kalapuikkoja, kinkkua, pekonia, ranskalaisia, ketsuppia, lettuja, köyhiä ritareita, mehuja, hedelmiä, tomaattia... Kauhulla odotan koska se loppuu ja palataan takaisin paahtoleipään, mutta nyt meillä on syöty jo yli viikko.