...ja
toivottavasti vielä jossakin vaiheessa kaksi askelta eteen ja yksi taakse, että jopa
päästäis johonkin. Meidän uusi autuaaksi tekevä pilleri, joka toimi - ah niin
ihanasti - sen ensimmäisen yön, ei sitten toiminutkaan enää toisena yönä...
nukahtamisvaikeuksia, painajaisia, yöllisiä raivokohtauksia, yölliset pissat
sänkyyn, lisää raivoa... ainoa hyvä puoli oli se että M heräsi jälleen vasta
seitsemän jälkeen ja pieni osa musta on sitä mieltä että kyllä mä vaihdan lakanoita
öisin ja taltutan pientä raivotarta jos saan nukkua yli seitsemään... ehkei
sentään. Tuntuu kuitenkin huikealta istua juomassa päivän ensimmäistä
kahvikupillista ja kello on kohta yhdeksän, yleensä kello ei tässä vaiheessa
ole edes seitsemää.
Kai meillä vielä
jonakin päivänä nukutaan tai ainakin M kasvaa niin paljon että oppii valvomaan
yksin, onhan se kai tavoite sekin. Eikä tähän nyt maailma kaadu, onhan meillä
valvottu jo pitkään, mutta se hetkellinen tunne siitä että ratkaisu on
viimeinkin löytynyt ja sitä seuraava hetki kun aamuyön pimeinä tunteina ymmärrät
ettei se ollutkaan mikään ratkaisu vaan päädyit ojasta allikkoon, on karu ja lohduton ja pakko on myöntää että tämän äidin empatiakyky oli viime yönä koetuksella M:n
raivotessa lääketokkurassa meidän sängyssä ja mielessä kieltämättä käväisi se
yhden ystävän tarjoama vaihtoehto lukita lapsi omaan huoneeseensa ja hylätä se kylmästi sinne.
Sähköpostissa
odotteli odotettu kutsu M:n erityisopetussuunnitelmapalaveriin. Kesäkuun 13,
heti aamusta... toivottavasti L voi tehdä kotoa töitä sen aikaa niin ei
tarvitse tuhlailla vähiin käyviä lastenhoitotunteja. Tämä on siis ihan
rutiinipalaveri ja siinä käydään vaan läpi mihin ollaan kevään aikana päästy ja
mitä on odotettavissa koulun alkaessa syksyllä. Huomaan että SNAPSissä puhutaan
katsekontaktista koska kotona M muistuttaa minua jatkuvasti katsomaan häntä kun
puhun... ei enää selin hellan äärestä annettuja kommentteja siis...
Eilinen posti toi
mun verikoetulokset ja vastaus on että – EI leikata! Ihanaa! Johonkin
lisäkokeisiin kuitenkin käy matka kun Heliko testi näytti yllättäin
positiivista... mutta eihän se välttämättä ole sekään eli todennäköisimmin mun
itsetehty diagnoosi oli lopulta se oikea... stressiä se vaan on ja lisää
pillereitä huiviin. Nyt mun pitäis vaan jostakin kääräistä hyvä hetki ajella
sinne Helikotesteihin.
Kolmen surkea
kevään jälkeen meitä hemmotellaan ihanalla, lämpimällä, keväisellä helteellä...
päivät kuluvat siis ulkosalla, pihalla ja puistoissa. Vähemmän kiukkua ja
kitinää kun on enemmän tilaa olla olemassa.
...puistoon...
...lounasta...
...päiväunia...
...sairaalaan
psykologille...
...Supper
Club...
Kyllä tässä
näyttäis olevan resepti oikein hyvälle päivälle.
Hei, ainahan se menee niin, että kun tuntuu että alkaa sujua, niin sitten tulee takapakkia. Mutta kyllä se siitä. Yksi yö kerrallaan. Ja todellakin kyllä se päivä alkaa paremmin kun alkaa hieman myöhemmin.
VastaaPoistaHienoa, että sä et joudu leikkaukseen, onko mitään hellävaraisempaa hoitoa kuin normilääkkeet? Siis voisiko vatsaa parantaa sisäisesti?
Ja kyllä täälläkin on eri ääni kellossa, kun voi olla enemmän pihalla. Tosin ongelmana on saada apinat takaisin sisään;)
Hyvää helatorstaita sinne teille!
Hyvä ettei leikkausta tarvita! Helikon häätöön tarvitaan kunnon lääkekuuri, se ei pelkällä positiivisuudella parane.
VastaaPoistaHauskaa supper clubia. Potkase sitä elleniä nilkkaan. J