Päivä 64 - afasia, dysfasia, rakkautta ja romantiikkaa ja Ellen

M:n lääkkeen annostus kaksinkertaistettiin eilen lääkärin toimesta ja viime yö meni taas mukavasti. Saa nähdä kuinka käy tänään. Musta on kuitenkin aivan mahtavaa että aamu alkaa seitsemältä, sitä en vaan pysty hehkuttamaan tarpeeksi...

Ms Gayle ja koulubussi tulivat aikataulussa, M hyppäsi iloisena bussiin ja bussissa odotteli eturivissä C – se M:n kouluromanssi – joka heti kysyi voisiko M istua hänen vieressään... siinä ne sitten istuivat eturivissä. M ja C ja tämän äidin sydän oli pakahtua, minun lapseni on löytänyt koulusta ihan oikean ystävän. Voiko kukaan toivoa mitään ihanampaa omalle lapselleen? Hyvä etten M:n lisäksi pussata moiskauttanut myös C:tä ihan silkasta ilosta ja onnesta.

Psykologilla rapsahti eilen kuusi aikaa lisää, eilen oli päästy taas tekemään testejä ja Noa kysyi ollaanko huomattu ettei M ”tiedä” ihan tavallisia sanoja... joo, ollaanhan me huomattu. Viikon päästä puhutaan aiheesta lisää, mutta afasia-dysfasia akselilla liikutaan. Jonnekin katoavat ihan tavalliset sanat M:n päästä, tallentuuko ne väärään paikkaan vai eikö ne vaan löydy silloin kun niitä tarvitaan? Noa on siis meidän osavaltion halutuimpia lastenpsykologeja ja puheterapeutteja ja uudet asiakkaat jonottaa tämän naisen vastaanotolle kuukausia.

Ellenin kanssa meillä oli eilen pitkä ja hedelmällinenKIN pöytäkeskustelu. Edelleen ollaan tavallaan vähän eri sivuilla, mutta ymmärrän myös mitä Ellen ajaa takaa ja olen samaa mieltä siellä jossakin syvissä pohjavirroissa, toteutuksesta en ehkä niinkään.  Eilen keskusteltiin Ellenin luokassa olevasta ADHD lapsesta ja siitä kuinka koulupsykologi oli kysynyt voisiko tämä lapsi saada helpotusta kotitehtäviinsä. Ellen oli kieltäytynyt vedoten siihen että ei voida lähteä sille tielle että lapsi jota siis yritetään valmentaa ja kasvattaa normielämään saa aina helpotusta joka paikassa koska loppujen lopuksi tässä elämässä ei ole mahdollista aina saada helpotusta. Niinhän se on, ei kukaan työnantaja palkkaa työntekijää joka tekee vain puolet työstään jne. Poikkeuksena tietenkin ne erityistarpeiset ihmiset joiden vamma täytyy huomioida ja joiden koko elämä on tavallaan kevennetty versio tavallisesta elämästä – tuettu asuminen, erityisavustaja jne.  Silloin kun tähdätään siihen tavalliseen elämään ja pärjäämiseen tavallisessa yhteiskunnassa pitää minunkin mielestäni pyrkiä siihen, että tarjotaan välineitä ja keinoja, eikä helpotusta elämään. Pakkohan meidän kaikkien on täällä oppia pärjäämään, myös meidän erityistarpeisten lasten. Samaa mieltä siis tavallaan ollaan, mutta mä en vaan syty sille Ellenin ahtaalle ja jyrkälle ilmaisutavalle ja ”mä” asenteelle. Tällä kertaa meillä kuitenkin oli ihan keskustelu aiheesta, eikä niin kuin viimeksi että mä vaan tuijotin sitä alahuuli jossakin polvien tasolla.

Mä katson meidän tulevaan kesään ja mietin millä kaiken järjestän. Mietin, että olisko tylyä laittaa nettiin tällainen doodle tyyppinen tapaamiskalenteri... laittaa sinne meille sopivat ajankohdat ja antaa ystävien ja playdatejen sieltä poimia ne heille parhaiten sopivat ajat ja rakentaa siltä pohjalta? Kuulostaako tää teistä tosi tylyltä? Mä kun en haluais antaa sellaista vaikutelmaa, että kuvittelen meidän olevan jotenkin tosi ”hip” ja kilpailkaa te kaverit siellä sitten kuka saa nähdä meitä ja koska... Mun nyt on vaan pakko meidän terapioitten ja muitten kanssa vähän suunnitella tätä meidän elämää, enemmän kuin muitten.