Päivä 63 - yksi eteen, kaksi taakse

...ja toivottavasti vielä jossakin vaiheessa kaksi  askelta eteen ja yksi taakse, että jopa päästäis johonkin. Meidän uusi autuaaksi tekevä pilleri, joka toimi - ah niin ihanasti - sen ensimmäisen yön, ei sitten toiminutkaan enää toisena yönä... nukahtamisvaikeuksia, painajaisia, yöllisiä raivokohtauksia, yölliset pissat sänkyyn, lisää raivoa... ainoa hyvä puoli oli se että M heräsi jälleen vasta seitsemän jälkeen ja pieni osa musta on sitä mieltä että kyllä mä vaihdan lakanoita öisin ja taltutan pientä raivotarta jos saan nukkua yli seitsemään... ehkei sentään. Tuntuu kuitenkin huikealta istua juomassa päivän ensimmäistä kahvikupillista ja kello on kohta yhdeksän, yleensä kello ei tässä vaiheessa ole edes seitsemää.

Kai meillä vielä jonakin päivänä nukutaan tai ainakin M kasvaa niin paljon että oppii valvomaan yksin, onhan se kai tavoite sekin. Eikä tähän nyt maailma kaadu, onhan meillä valvottu jo pitkään, mutta se hetkellinen tunne siitä että ratkaisu on viimeinkin löytynyt ja sitä seuraava hetki kun aamuyön pimeinä tunteina ymmärrät ettei se ollutkaan mikään ratkaisu vaan päädyit ojasta allikkoon, on karu ja lohduton ja pakko on myöntää että tämän äidin empatiakyky oli viime yönä koetuksella M:n raivotessa lääketokkurassa meidän sängyssä ja mielessä kieltämättä käväisi se yhden ystävän tarjoama vaihtoehto lukita lapsi omaan huoneeseensa ja hylätä se kylmästi sinne.

Sähköpostissa odotteli odotettu kutsu M:n erityisopetussuunnitelmapalaveriin. Kesäkuun 13, heti aamusta... toivottavasti L voi tehdä kotoa töitä sen aikaa niin ei tarvitse tuhlailla vähiin käyviä lastenhoitotunteja. Tämä on siis ihan rutiinipalaveri ja siinä käydään vaan läpi mihin ollaan kevään aikana päästy ja mitä on odotettavissa koulun alkaessa syksyllä. Huomaan että SNAPSissä puhutaan katsekontaktista koska kotona M muistuttaa minua jatkuvasti katsomaan häntä kun puhun... ei enää selin hellan äärestä annettuja kommentteja siis...

Eilinen posti toi mun verikoetulokset ja vastaus on että – EI leikata! Ihanaa! Johonkin lisäkokeisiin kuitenkin käy matka kun Heliko testi näytti yllättäin positiivista... mutta eihän se välttämättä ole sekään eli todennäköisimmin mun itsetehty diagnoosi oli lopulta se oikea... stressiä se vaan on ja lisää pillereitä huiviin. Nyt mun pitäis vaan jostakin kääräistä hyvä hetki ajella sinne Helikotesteihin.

Kolmen surkea kevään jälkeen meitä hemmotellaan ihanalla, lämpimällä, keväisellä helteellä... päivät kuluvat siis ulkosalla, pihalla ja puistoissa. Vähemmän kiukkua ja kitinää kun on enemmän tilaa olla olemassa.

                ...puistoon...

                                ...lounasta...

                                                ...päiväunia...

                                                                ...sairaalaan psykologille...

                                                                                ...Supper Club...

Kyllä tässä näyttäis olevan resepti oikein hyvälle päivälle.