Päivä 59 - äitienpäivän kynnyksellä

Mä halusin aina äidiksi. Mä olin kahdeksantoista kun sanoin mun poikaystävälle että haluan kolme lasta. Mä olin 21 kun tapasin L:n ja 36 kun M syntyi... se oli pitkä aika odottaa. Mä halusin lapsen ja lasta ei tullut ja mä olin katkera ja kateellinen kaikille niille, jotka sen lapsen sai. Sen jälkeen niille tuli toinen lapsi ja osalle kolmas. Me muutettiin Yhdysvaltoihin ja alkoi se ikuinen baby shower kierre ja jokainen kerta mä itkin ajaessani kotiin. Äitienpäivä oli vaikea päivä.

Kun M syntyi itkin onnesta ja itkin jokaista niistä vuosista kun sitä samaa onnea oli kaivattu. Ensimmäisenä äitienpäivänä itkin taas - en vaan ollut uskonut että koskaan saisin olla äiti ja musta tuntui täysin absurdilta istua siellä ravintolassa äitienpäivälounaalla vauvani kanssa – olla äiti.

Mulla on neljä lasta. Mulla on M ja T ja K ja O. T syntyi ja kuoli kesällä 2009, kesäkuun 6. Mun ensimmäinen poika. M oli ollut niin vaikea vauva etten halunnut toista lasta, L halusi. Saatiin T ja T:n kuoleman jälkeen en enää halunnut mitään muuta niin paljon kuin toista lasta. Kun sitten syksymmällä olin taas raskaana saatiin yllätys, K ja O. O:n ei pitänyt selvitä. O:lla oli vaan 25% todennäköisyys jaksaa. Rakenneultrassa epäiltiin että K:lla on 21-trisomia, Downin Syndrooma ja tehtiin lapsivesitutkimus, molemmista sikiöistä erikseen... odotettiin ja odotettiin ja lopulta saatiin kuulla, että saadaan kaksi kromosomeiltaan tervettä poikaa. Kun pojat viimein syntyi  kesti kauan ennen kuin uskalsin poikiani rakastaa. Mulla on neljä lasta – yksi tyttö ja kolme poikaa, M ja T ja K ja O. Mun kaulassa on hopeinen ketju ja siinä neljä laattaa, yhdessä M:n hopeinen peukunjälki, seuraavassa sydän jolla siivet ja sitten kaksi laattaa joissa pelkät nimet ja syntymäpäivä... yksi K:lle, toinen O:lle.

Mä oon onnellinen siitä, että olen lopulta saanut viimeisen neljän vuoden aikana kokea kaiken, äitiyden isolla Ä:llä ja ”more than what I bargained for”. Vaativan vauvan, joka kasvoi erityisen ihanaksi M:ksi, kaksoset ja kuoleman... ei se viimeinen jalosta ketään, ei se tee musta enempää kuin kenestäkään muuat, mutta ilman sitä kokemusta en olisi nyt se mikä olen. Varmasti olisin yhtä hyvä ilmankin, mutta toisenlainen – ihan varmasti. Olen saanut tytön ja poikia, moni antaisi siitä oiken kätensä. Olen jopa saanut elää adoptioprosessin jännityksineen ja pettymyksineen, joutunut sillä retkellä  istumaan alas miettimään omaa vanhemmuuttani jo etukäteen, kiitollinen olen myös siitä ja ehkä juuri siksi mun äitiys ei koskaan päässyt olemaan kovin ruusunpunaista.

Hyvää äitienpäivää!