tiistaina, toukokuuta 01, 2012

Päivä 48 - Ellen, ellen, ellen


Unipäiväkirjalle alkaa taas olemaan käyttöä, olihan tämä aivan liian hyvää ollakseen totta... eilen vielä unikouluun lisättiin vaihe jossa M:n on tarkoitus pysyä omassa sängyssään koko yö. No mun kannalta tämä sitten tarkoitti sitä että nousin ylös klo 23.30, 00.30, 02.25. L hoiti sen klo 04.15 keikan ja aamu koitti klo 05.25. M näkee pahaa unta. Viime yönä kojootti puri M:aa käteen, yleensä ne kojootit M:n unissa vaan juttelee ja huhuilee kuin pöllö ja herättää ja pelottaa... homma etenee siis... seuraavaksi ne kojootit ehkä syö koko lapsen (just nyt se kuulostaa itseasiassa aika hyvältä vaihtarilta).

Olen ilmeisen negatiivinen persoona. Tällaisena päivänä, kahden surkean yön jälkeen tuntuu äärimmäisen vaikealta keskittyä niihin asioihin, jotka on hyvin ja vilpittömästi hämmästelen toisten ihmisten kykyä löytää aina ne positiiviset puolet ja pilven hopeareunukset asioista. Mulla ei selkeästi ole tätä kykyä tai ehkä tämä rikkonaisten unien palaaminen vaan vie sen kyvyn mennessään ja meidän lasi on kyllä puoliksi tyhjä. Täyttelen unipäiväkirjaa enkä voi olla miettimättä kun katson niitä väritettyjä ja värittämättömiä neliöitä että miten M voi jaksaa, miten se ylipäätään pysyy päivisin tolpillaan.
.....


Mua on kohta kuukauden päivät häirinnyt eräs keskustelu jonka kävin taannoin tai oikeastaan olin vaan kuuntelevana osapuolena ja nyt ajattelinkin peilata asiaa teihin kun itsessäni se herätti äärimmäisen voimakkaita tunteita... Tapaan kerran kuukaudessa yhdeksän naisen ryhmän päivällisen merkeissä. Tämä meidän supper Club on yli kymmenen vuotta vanha ja useimmat jäsenistä tuntevat toisensa siis jo vuosien takaa. Itse kuitenkin liityin joukkoon vasta kolme kuukautta takaperin kun ryhmässä vapautui paikka enkä siis oikeastaan voi sanoa tuntevani ketään näistä naisista. Osa ryhmästä on puheliaita ja kovaäänisiä, toiset hiljaisempia, ihan niin kuin kaikissa ryhmissä. Kaikki kuitenkin ovat tuntuneet omalla tavallaan mukavilta ja olen viihtynyt hyvin ryhmässä jossa meitä yhdistävä tekijä on ollut ruoka ja ruuanlaitto.

Huhtikuun tapaamisessa yksi jäsenistä oli tavallista hiljaisempi ja alkoi lopulta kertomaan työpaikallaan tapahtuneesta konfliktista joka selkeästi painoi hänen mieltään. Ellen on kolmannen luokan opettaja ja oppilaat siis 8-vuotiaita. Ellen kertoi hivenen järkyttyneenä ettei hänellä koskaan yli kaksikymmenvuotisen uransa aikana ole ollut konfliktia kenenkään oppilaansa vanhemman kanssa, saati sitten että oppilaan vanhempi olisi ottanut yhteyttä rehtoriin hänen toiminnastaan, vaan että hän oli aina ollut pidetty opettaja. Nyt oli ollut toisin... Luokalla oli uusi oppilas joka oli vasta muuttanut alueelle toisesta osavaltiosta ja tällä oppilaalla oli vaikeuksia löytää ystäviä uusista koulutovereistaan ja koki tulevansa kiusatuksi koulussa. Oppilaan äiti oli sitä mieltä ettei opettaja puutu tähän riittävän tarmokkaasti eikä yritä auttaa uuden oppilaan sopeutumista luokkaan auttamalla tätä löytämään omanhenkistään seuraa.

Minähän en tiedä mitä tämä tilanne noin kokonaisuudessaan piti sisällään, enkä myöskään koulun ja Ellenin tavallisia toimintamalleja, mutta hänen ärsyyntynyt lauseensa tässä keskustelussa taisi loksauttaa mun suun auki samalla kun sisuskalut heittivät ainakin kaksi volttia... ”En ole oppilaitteni seuraneiti tai seurapiirisysteemien pyörittäjä, vaan minun tehtäväni on opettaa, mitä siitäkin tulisi jos osallistuisin vielä oppilaitteni sosiaaliseen elämään”

Minun lapseni on sosiaalisilta taidoiltaan erityinen ja tarvitsee jatkuvaa tukea sosiaalisissa tilanteissa. M ei osaa, eikä pysty toimimaan sosiaalisissa tilanteissa samalla tavalla kuin ikätoverinsa enkä voi olla ajattelematta miten itse toimisin jos muutaman vuoden päästä törmäisin opettajaan, jonka mielestä tämä ei millään tasolla ole hänen ongelmansa... Olisin varmaan myös se äiti joka ottaisi yhteyttä rehtoriin ja todennäköisesti pyytäisin myös luokan vaihtoa.  En sanonut silloin mitään, olin liian hämmentynyt. Silti asia vaivaa mua edelleen, useamman viikon jälkeen. Ehkä – toivottavasti – Ellenkin toimisi toisin erityislapsen kohdalla, mutta silti minusta alakouluikäisillä lapsilla opettajalla on rooli myös luokan sosiaalisentoiminnan ohjailijana, ei vain opettajana. Please correct me if I'm wrong...

6 kommenttia:

  1. Et missään nimessä ole väärässä! Ja toivottavasti tuon opettajan kommentin voisi laittaa väsymyksen ja turhautumisen piikkiin. Sitä kun nuo konfliktit vanhempien kanssa monesti aiheuttaa.

    Eihän sitä opettajana, tai aikuisena ylipäätänsä, voi silmiänsä sulkea siltä tosiasialta, että pienet lapset tarvitsevat ohjausta ja opettamista kaikilla osa-alueilla, myös niissä kaverijutuissa. Mitenkä ne pikkuihmiset ikinä oppivat olemaan toistensa kanssa, jos kukaan ei heitä siihen opasta. Ei niitä sosiaalisen pelin sääntöjä synnyinlahjana kukaan ole saanut. Kaikki tarvitsevat ohjausta, ja toiset vielä ekstra-annoksen. Ja siihen heillä on täysi oikeus.

    Olet ajatuksissani usein ja M tietty myös...
    -Minna

    VastaaPoista
  2. Et todellakaan ole väärässä - opettajan tehtävä on muutakin kuin opettaa, ehkä jopa lukioon asti ja varsinkin pienten lasten parissa. Ne opettajan opettamat sosiaaliset taidot ja kanssaelämisen säännöt on todella tärkeitä! Ehkä sun pitäisi ottaa asia esille seuraavan kerran kun tapaat Ellenin, jos se jäi vaivaamaan...?

    Juuri kun olin löytänyt tänne sun blogiin niin melkein samana iltana TV:stä täällä Ruotsissa tuli ohjelma autistisista lapsista. Kello oli jo paljon mutta jämähdettiin miehen kanssa ruudun eteen ja katsottiin koko ohjelma loppuun. Todella hyvin tehty juttu, voin kertoa että mulla kyyneleet valu pitkin poskia ohjelmaa katsoessa kun kuunteli niiden (väsyneiden) vanhempien kertomuksia. Toisaalta oli hienoa nähdä että monet lapsista jotka kävi jotain erikoiskoulua sai sosiaalisia valmeuksia, oppi kommunikoimaan jne ja pääsi lähemmäksi "normaalia" elämää joka niille vanhemmille tuntui ihan lottovoitolta.

    No, en oikein tiedä mitä tälla edes halusin sanoa, kunhan kerroin. Olet/te kovasti ajatuksissani!

    VastaaPoista
  3. Voi teidän öitä. Tiedän tunteen kun on väsynyt... Jonna

    VastaaPoista
  4. Nopea kommentti vain kun en ole pitkään aikaan saanut mitään kirjoitettua. Ensinnäkin ole siinä(kin) mielessä armeliaampi itsellesi, että niitä puolityhjän lasin päiviä saa olla, ja varmaan pitääkin olla, onhan se osa suruprosessia. Sulla on kuitenkin kaiken alla paljon positiivisempi perusvire kuin keskiverto tallaajalla. Toisekseen, opettajankoulutus ja jatkokoulutus on tietty siellä paljon kirjavampi tilkkutäkki, mutta täällä ainakin on erilaisia sosiaalisia taitoja korostavia ohjelmia vaikka hurumykke ja hyvä niin, on Lions questiä, Askeleittain-ohjelmaa, KiVa-koulua... Jos joku opettaja sanoisi ääneen jotain samansuuntaista kuin E niin antaisi kyllä itsestään kaikkea muuta kuin ammattitaitoisen kuvan. Mutta tokihan moinen tuiskahdus saattoi vain olla vastareaktio kokemaansa 'hyökkäykseen'. Mutta siis olisin itsekin ihmetellyt... -TP-Minna

    VastaaPoista
  5. Jos opettaja haluaa pelkästään jakaa tietoa ottamatta kantaa oppilaidensa sosiaaliseen elämään jne., kannatataa hankkia työpaikka lukiosta tai yliopistolta. Juuri eräs ala-asteen ope kommentoi, että suurin osa hänen työstään liittyy kaikkeen muuhun paitsi itse oppiaineiden opettamiseen (kuten sosiaalisiin taitoihin, käyttäytymiseen yleensä, konfliktien ratkomiseen, erityisten ongelmien pohtimiseen, kanssakäyntiin vanhempien kanssa jne.). Itse ala-asteella sijaistaneena voin sanoa, että opetus on se pienin homma ja sitä varten ei tarvitse paljon kouluja käydä. Muu onkin sitten paljon vaikeampaa...

    VastaaPoista
  6. Voi sua. Kyllä se kuule niin on, että vaikeimpina hetkinä on hyvä, että näkee lasissa olevan edes jotain;) Ja just tänään oli meidän neitinelivuotiaan varhaiskasvatuskeskustelu ja lastentarhanopettaja sanoi huolestuneelle miehelleni, että päiväkodissahan niitä sosiaalisia tilanteita opetellaan (kun mies siis murehti, että neidillä ei ole kavereita tässä meidän naapurissa, kun kaikki naapurit on mummoikäisiä). Ja että lapset oppivat paljon toisiltaan, mutta aikuisten on oltava läsnä siinä ja auttaa tarpeen mukaan. En tajua miten se ala-asteella muuttuisi niin radikaalisti.

    Ja hei, ehkä maailmassa olisi jokseenkin paljon vähemmän koulukiusaamista, jos opettajat kaikissa kouluissa puuttuisivat myös niihin opetuksen ulkopuolisiin asioihin. Niin ja tuntuu hurskastelulta (onkohan toi ees sana?) että KUKAAN KOSKAAN ei ole antanut MITÄÄN rakentavaa palautetta? Aika pyhimykseltä tuntuu koko uusi "ystäväsi". Ja mä oon taatusti samanlainen vanhempi, eihän meillä ole muita mahdollisuuksia kuin olla yhteyksissä kouluun, jos tuntuu että jotain on vialla.

    Enkä tarkoita sitä, että opettaja yksin pystyisi kaikkea korjaamaan, mutta nopea puuttuminen varmaan helpottaisi. Voin vaan kuvitella millaista olisi olla uudessa koulussa, jossa ei tuntisi ketään...

    Mun olis ehkä pakko seuraavalla kerralla kysäistä, että miten asia eteni, siis ihan "neutraalisti".

    Oot kyllä arjen sankari, ei voi muuta sanoa. Ja kivalta kuulostaa tuo illalliskerho, kun tietää kuinka nautit hyvästä ruuasta ja aikuisseura on varmasti terveellistä sekin!

    VastaaPoista

Rakastan kommentteja, kysymyksiä ja kaikenlaisia näkemyksiä... feel free!