Päivä 46

Eilen tuli nautittua skumppaa lasi jos toinenkin ja vappujuhlissa oli mukavaa. L valvoi kotosalla lasten unta kun minä seurustelin. Kotiin tulin kyllä jo ennen kymmentä eli sellaiset kolmen pienen lapsen äidin bileet. Aamiaiseksi pekonia ja munakokkelia ja köyhiä ritareita – nam! Nyt lapset nauttii Mikki Hiiren Kerhotalosta – tai mikä sen nimi nyt onkaan suomeksi - ja mä nautin sunnuntaista juoden kahvia ja hengaillen wordin äärellä. 

Perjantaista alkaen ollaan pidetty M:n syömisistä päiväkirjaa ja sen aloittamisen jälkeen M on juonut toistuvasti mehua, syönyt kanaa,  köyhiäritareita pannupihviä, avocadoa, tomaattia, appelsiinia... ensimmäistä kertaa ikinä. Jos uskoisin, että tämä muutos on pysyvä hyppisin riemusta kattoon kun mun lapseni on vihdoinkin oppinut syömään. Jotenkin en vaan jaksa uskoa tähän ja mietin että kauanko tätä kestää ja koska palataan takaisin paahtoleipää ja voita ja kuivia muroja dieettiin. Päiväkirjaa piti pitää kolme päivää ja jos näiden kolmen päivän tuloksen lähetän eteenpäin näyttää siltä että meillä ei mitään syömisongelmaa olekaan vaan ainoastaan hullu äiti.

Meillä on tänään lastenhoitaja ja vielä ihan keskellä päivää. Päästään kahdestaan ensin ampumaradalle rentoutumaan ja sieltä lounaalle viinitiloille ja vähän kaupungille. Ihanaa, upeeta, mahtavaa! Tästä kun vielä ihan aikuisten oikeesti sais sellaisen joka kuukausittaisen tavan... voi kun saiskin. 

L on viimeaikoina saanut – lue joutunut – viettämään tavallista enemmän aikaa lastensa kanssa ja väittäisin että se ihan aito ymmärrys mun arkea kohtaan on lisääntynyt vaikka L saakin edelleen sen helpotetun version. Launataipäivän ilman terapioita, kouluja ja säätämistä, valmiit ruuat jne. Ja mä haaveilen, haaveilen että uskaltaisin ottaa itselleni syksyllä oman luokan suomikoulussa ja että jaksaisin kesällä tehdä sen tutkinnon ja että pääsisin syksyllä osa-aikatöihin... saisin aikaa tän eläintarhan ulkopuolella, hyvällä omatunnolla. Se tietysti tarkoittaisi ilta- ja viikonlopputöitä, mutta jotenkin ajatus on vaan aika kiehtova.  Kylläpä se oliskin kivaa... eikö oliskin?

Multa kysyttiin eilen miten mä jakselen meidän uudistuneen elämän pyörteissä. Se oli odottamatonta ja vähän hämmentävääkin, kysymys kun oli ihan rehellinen ja aito - eikä se hyvää päivää kirvesvartta tyyppinen kysymys johon hymyillen vastataan että hyvin tottakai. Niinpä vastauksenikin oli ihan rehellinen ja aito - välillä paremmin, välillä huonommin.

Hauskaa ja turvallista vappua lukijat!