Päivä 42 - pienen pieni veturi, aamulla kerran...

Rakkaudella ja ilolla luen teidän kaikkien kommentit, kiitos niistä! Ikävöin ja haluaisin olla lähempänä.

Tänään, ainakin näin ennen seitsemää aamulla, tuntuu taas siltä että tästä selvitään. Kolme yötä neljästä on nyt jotensakin nukuttu – tai siis mun mittapuulla on nukuttu. Eilinen nukkumaanmenokin sujui ongelmitta ja sai mut miettimään että näinkö helppoa se unikoulu sitten oli? PAKKO olla sattumaa! Eilen illalla siis tehtiin iltatoimet normaalisti, annoin melatoniinin, suihkautin nenäöljyn nenään (M:lla tulee usen öisin verta nenästä) luin kirjan, peittelin, laitoin lapsilukon oven sisäpuolelle ja ilmoitin sulkevani oven jos huoneesta kuuluu pihauskaan – ei kuulunut. Kymmenen minuuttia myöhemmin meillä oli nukkuva M joka heräsi ensimmäisen kerran puolikuudelta.

Meidän ystävät täällä ja L:n vanhemmat on aina olleet sitä mieltä että me ollaan aivan hillittömän ankaria vanhempia, ja nyt yllättäin huomaan että ammattilaisten silmissä me ollaan ihan täysiä pehmoja. Samoin huomaan olevani jonkilainen lasten oikeuksien puolustaja kun mun mielestä on esimerkiksi kertakaikkisen väärin ottaa M:lta sen rakkaat junat pois ja laittaa se ansaitsemaan käytöksellään leikkiaikaa junien kanssa. ”Jos puet vaatteet, tienaat kolme minuuttia. Päivällisen syömisestä tulee viisi ja kiltisti nukkumaan menemisestä kolme...” Sehän on kiristystä, eikö? Oonko mä ihan totaalisen idealisti kun olen sitä mieltä että TÄYTYY olla parempia keinoja ja että aikuisen mun tehtävä on löytää joku toinen tapa saada meidän elämä sujumaan. Toisaalta mä olen myös sitä mieltä ettei kotitöistä makseta palkkaa kenellekään vaan ne nyt on osa elämää. Saa nähdä kuinka pahasti tää mun kasvatuksellinen idealismi vielä romuttuukaan.

Olohuoneessa on lepokoti... yksi makaa sohvalla, toinen nojatuolissa ja kolmas lattialla lämmityslaitteen edessä. Kaikki katsovat Tuomas Veturia.