Päivä 20

Mua pelottaa. Mä luen niitä kirjoja, mietin, pohdin ja pelkään… Mä tiedän että M tulee kykenemään itsenäiseen elämään, mä tiedän että M kykenee hankkimaan itselleen koulutuksen, mä tiedän että M:stä tulee yksilö joka pärjää ja pystyy toimimaan yhteiskunnassa. MUTTA mä pelkään. Pelkään että M:stä tulee yksinäinen, ettei se koskaan löydä itselleen ystäviä, ettei se koskaan löydä itselleen sitä rakkkainta ihmistä, pelkään että se aikuisena masentuu ja... en uskalla edes kirjoittaa niitä sanoja. Kaikilla vanhemmilla on pelkoja lastensa suhteen, se on ihan normaalia, mutta mulla on lapsi josta jopa mun itseni on välillä vaikea pitää. Rakastan kyllä, mutta välillä siitä on vaikeaa pitää. Mä pelkään ettei ne ihmiset joilla ole sitä mun rakkautta jaksa nähdä vaivaa ja pitää siitä.

Autismiklinikalta soitettiin taas. Tällä kertaa mennään M:n kanssa tapaamaan autistisiin lapsiin erikoistunutta puheterapeuttia joka siis keskittyy sosiaalisen kieln harjoittamiseen. Tyttö puhelimessa kysyy tiedänkö missä klinikka sijaitsee – naurahdan ja vastaan – joo tiedän, oltiin siellä viimeksi perjantaina.

Puhuttiin illalla L:n kanssa. L:n mielestä M:n oireet on pahempia kuin koskaan – olen samaa mieltä. Ehkä se tästä, kai se tästä... vähitellen, pikkuhiljaa.

Yritän sopia tapaamisia meidän ystävien ja niiden lasten kanssa. M:n koulujen ja terapioiden kanssa voidaan tavata vain keskiviikkoisin puheterapian jälkeen ja sen jälkeen M ei jaksa kovin kauaa vieraassa paikassa... niin ja arvatkaa onko meillä keskiviikkoisin myös kaikki ne pakolliset eli hammaslääkärit, lääkärit jne.

Huomenna lähdetään lomalle – puheterapian jälkeen – M oli huolestunut lähteekö Ms Lindseykin mukaan... kun vastaan että ei lähde oli M:n helpotus silmin nähtävää. Monta päivää ilman koulua ja terapiaa – ihanaa! Meille kaikille.