Päivä 44

Ihan alkuun taas kiitän kaikkia kommentoineita ja totean että Sanna ja Jonna ja Veera ja Veeruska ja monet muut saa mut punastumaan... ei mussa ole mitään superia, ei sen enempää kuin kenessäkään muussakaan. Tänäänkin sain M:n opettajalta pyyhkeitä kun M kuulemma aina palelee koulussa... ajoin kotiin, otin paksumman takin ja vein sen tytölle kouluun. Jokainen sähköpostiin ilmestyvä kommentti on suuri ilo ja se on pakko lukea jopa autoa ajaessa – heti ekoissa punaisissa valoissa J Kiitos myös niille jotka käväisevät vaan lukemassa, mä seurailen tilastoja aktiivisesti ja olen iloinen kun mulla on niin paljon lukijoita... bloggaaminen koukuttaa nopeasti!

Meidän elämään kuuluu toki paljon muutakin kuin autismia. Se vaan blogissa tuppaa jäämään autismin jalkoihin ja toisaalta tännehän mä puran omaa ahdistustani ja kapinaa suurta muutosta vastaan. Reilut neljä kuukautta takaperin meillä oli ihan tavallinen – tosin aika erikoinen, voimakastahtoinen ja omalaatuinen tytär. Ja yhtäkkiä meidän elämässä onkin erityislapsi ja mun päivät täyttyy kuntoutuskoordinaattorin hommista, terapioista ja isoista päätöksistä. Jos meidän ja mun päivistä riisutaan pois kaikki terapiat ja kuntoutukset  - tällä hetkellä 14 tuntia viikossa - ja jätetään jäljelle se mitä meillä oli ennen on meidän elämässä edelleen paljon samaakin vaikka sitä vapaata aikaa on vähemmän. Aamuisin herätään, katsotaan Tuomas Veturia, syödään aamiaista, jutellaan, sylitellään, luetaan ja leikitään. Joskus lähdetään puistoon tai ostarille leikkimään ja välillä vaan hengaillaan kotosalla. Tavataan ystäviä, käydään ravintolassa, käydään ostoksilla ja elellään sitä samaa tavallista elämää kuin kaikki muutkin. Meillä nauretaan ja itketään, kiukutellaan, riidellään ja sovitaan taas. M:hän on ollut oma itsensä jo syntymästään saakka ja se ei ole muuttunut miksikään ja meidän perheessä on monessa suhteessa syntynyt tapa luovia. Ei aina ehkä sillä parhaalla mahdollisella tavalla, mutta aina on pärjätty  ja selvitty – ihan kaikesta. Mä oon tottunut tekemään asioita M:n puolesta ja yritän vähitellen opetella olemaan tekemättä, sanoittamatta keskusteluita ja hoitamatta asioita valmiiksi M:lle. M:lle se on vaikeeta, kun olen aina ollut hänen henkilökohtainen assarinsa, tulkki ja sanoittaja.

Meidän elämä on monella tapaa hyvää ja onnellista. Edistystäkin on jo näin lyhyessa ajassa tapahtunut. M:n puheterapia alkoi maaliskuun ensimmäisenä päivänä, ja nyt vain kaksi kuukautta myöhemmin on M:n puhetaito itsessään parantunut valtavasti, toki työtäkin vielä on, mutta puheesta on ainakin meidän oman perheen jäsenten huomattavasti helpompi saada selvää ja se taannoin opittu L-kirjainkin alkaa vähitellen siirtyä mukaan jopa puhuttuun kieleen tai ainakin se korvataan W:llä eikä H:lla. Pieniä, suuria asioita. M:n unet on parantuneet viimeisten viikkojen aikana katastrofaalisesta miltei loistavaan, enkä mitenkään jaksa uskoa että tämä olisi pysyvää. Mutta mulle yksi herätys yössä on totaaliluksusta, samoin kun se että aamut on alkaneet venyä puoleen seitsemään!

Perjantain kunniaksi ajattelin laittaa hyvää ruokaa ja avata pullon viiniä, huomenna töihin ja vappuilemaan suomikouluun!