Päivä 40

Arkijuna ajaa taas... puheterapiaan, kouluun, lastensairaalaan psykologille... ABA evaluaatio, koulu, puheterapia...

Mun on vaikeeta selittää M:n kuvioita kenellekään, siis hoitaville tahoille... kysymykseen ”Minkälaista ongelmakäyttäytymistä M:lla on?” en ole koskaan oikein osannut vastata, vähän niin kuin sitä olis vaikeeta osoittaa sormella – ”Tämä on meidän ongelma”. Ehkä se on se suorituksen tai suoriutumisen epätasaisuus... koskaan et tiedä mitä odottaa tai mitä seuraavaksi tapahtuu. Joskus kaikki sujuu hyvin ja toisinaan taas ei ollenkaan. Sosiaaliset taidot nyt tietysti, mutta mitä muuta... ei mua varsinaisesti häiritse, että yläkerrassa kuuluu junanpilli jatkuvasti, tai se että mullakin on oma junavihellys, tai että M sanoo entiedä tai yskii kun ei halua vastata tai kokee olonsa epävarmaksi. Ehkä se on se joustamattomuus? Vai vaativuus? M:lta puuttuu totaalisesti niin sanottu itseohjautuvuus ja M tarvitsee aina aikuisen – mieluiten mut – ohjaamaan touhujaan... ottamaan lasin vettä, auttamaan vessassa, puhumaan lääkärille, syömään, nukkumaan, piirtämään, leikkaamaan jne. Jos ei muuta niin mun täytyy olla siinä vieressä enkä saisi M:n mielestä edes puhua kenellekään. Puistossa jos jään juttelemaan jonkun kanssa keskeyttää M minut välittömästi... kypärä päähän, kypärä pois, kypärä päähän, kypärä pois, tarvitsen apua kiipeämiseen, haluan toiseen puistoon, jano, pissahätä... ja jos huomiota ei tule jatkuu pyytäminen yhä intensiivisempänä ja päättyy lopulta raivokohtaukseen. Kuinka paljon tästä on mun aiheuttamaa? Kuinka paljon selittyy sillä, että olen niin tottunut tähän etten enää edes oikeastaan kiinnitä siihen huomiota? Musta olis kivaa tietää minkälaista on olla sen tavallisen nelivuotiaan vanhempi, kuinka paljon näistä jutuista selittyy sillä että M on neljä ja kokeilee rajojaan? Musta tuntuu etten enää osaa olla vanhempi tälle lapselle. Mulla oli ennen jonkinlainen sisäinen manuaali siitä miten toimia ja nyt epäilen itseäni kaikessa enkä uskalla tehdä enää mitään.

Meillä on takana kaksi – siis KAKSI – omassa sängyssä nukuttua yötä. Huikeeta!!!! Ensimmäisenä yönä M heräsi kerran, mutta tyyntyi omaan sänkyynsä. Viime yönä M ei herännyt lainkaan, tai siis varmasti heräsi muttei tarvinnut ulkopuolista apua päästäkseen takaisin uneen. Jään miettimään ja analysoimaan... mikä on toisin? Miten tämän voi toistaa? Oliko se sattumaa? Nämä kaksi yötä on nukuttu räsymaton alla melatoniinilla, siinäkö vastaus? Mulla on kysymyksin NIIN paljon enemmän kuin vastauksia, tai siis musta tuntuu ettei mulla ole vastauksia ollenkaan vaan pelkkiä kysymyksiä.

Mulla on aivan järjetön syyllisyys jokaisesta kerrasta kun hermostun. Mä haluan ymmärtää, mä haluan olla parempi vanhempi, eihän se sitä tahallaan tee, kai? Pojat katsoo telkkaria ja mä mietin Jonnan Romanialaisia lastenkotilapsia ja hoen itselleni, että pojilla on asiat paremmin.  K kuitenkin oireilee huomionpuutetta ja sitä että perheessä on vanhempi erityislapsi. Poden siitäkin huonoa omaatuntoa, mun on vaan pakko priorisoida jollakin tapaa jotta tää touhu pysyy kasassa edes auttavasti. O:n puheterapian päätin jo siirtää hamaan tulevaisuuteen... Ensin M, sitten vähän minä ja L ja sitten pojat. Niinhän se on aina noilla poikaparoilla ollut. Näen sieluni silmin kuinka kasvatan noista pojista sellaisia erityisen siskonsa varjossa kasvaneita katkeria ihmisiä ja haluan tarjota enemmän ja parempaa – onneks ne ei ole edes kahta vielä...

M rakastaa palapelejä ja tässä esimerkki M:n aamuisesta aktiviteetista... valtaosaa osavaltioista M ei vielä tunne, mutta meidät ja lomatalon ja Mikki Hiiren kaksi kotia M laittaa sujuvasti paikoilleen, samoin kuin sen kaikista suurimman (Teksas).