Päivä 29

Ulkona ukkostaa ja mun ajatukset kääntyy väkisinkin M:aan ja kuinka se varmasti pelkää koulussa, se on aina pelännyt ukkosta ja viime yönä pelkäsi pöllöäkin. Voi kuinka mä rakastankaan tätä lasta - meidän omaa ihanaa, kamalaa hirviölasta joka uuvuttaa mut täysin.

Aamu on kulkenut sumussa ja ystävän halatessa purskahdan itkuun, kaupassa valitsen M:lle synttärikorttia ja jokaisessa Tuomas Veturi –kortissa lukee paljon onnea POJALLE – mä itken siellä kaupan käytävällä ja K raivoaa koko vajaa kaksivuotiaan kehollaan kun ei osteta sitä IHANAA Tuomas-korttia.  Teidän kommentteja lukiessa itken taas... tähän asti oon ollut tehokas ja reipas, huomaan etten enää jaksa, mua väsyttää ja mä suren. Mä suren niin kuin Päivi kirjoittikin, sitä ajatusta ja haavetta siitä lapsesta joka meillä piti olla, sitä mitä ei koskaan tulla saamaan ja mä suren sitä ettei mun lapselle löydy kaupasta sitä kaikista ihaninta synttärikorttia. Kai se on hyvä surra, surra jotta voi taas alkaa elää.

Siirrän lasten astiat sellaiseen paikkaan josta M saa ne itse, tavoitteena kannustaa itsenäiseen toimintaan ja ongelmanratkaisuun. Se on M:lle vaikeaa. Alan rakentaa lisää visuaalisia apuja, nyt kun ollaan käytetty PECSejä muutama viikko huomaan mitä puuttuu ja mitä pitää muuttaa. Neulon, tais siis olen jo syksystä neulonut, M:lle sensorisen integraation huopaa, sellaista missä on villalangasta neulottuja tilkkuja – erivärisiä ja –tuntuisia. Villalanka on hijainen materiaali ja tiedän että M pitää siitä. 

Sähköpostissa odottaa ABA kaavakkeet, niitä oli kai seitsemän sivua ja mä en jaksa just nyt täyttää enää yhtään kaavaketta, arvioida mun lasta ja miettiä sen vikoja. Kurkkua kuristaa ja silmät kirvelee.

L ehdottaa että lykkään taas opintojen aloittamista. On varmasti oikeassa ja olen itsekin miettinyt jaksamistani. Suren sitäkin, vaikka eihän puolivuotta tai vuosi kovin pitkä aika tässä ihmisen elämässä ole, silti suren.

Tunti aikaa ennen koulubussin tuloa.