Eilen juhlittiin
kavereiden kanssa ja huomenna juhlitaan kouluiSSA, mun kannalta tämä tarkoittaa
tämän normaalistikin tiiviin päiväohjelman lisäksi vielä leivontatalkoita...
huomenna M tarjoaa koulutovereilleen kuppikakkuja ja koska kouluja on kaksi, on
oppilaita yhteensä 26 ja siihen vielä 5 opettajaa päälle. Jossakin vaiheessa
siis puheterapioiden ja koulujen ja ruokaostosten ja naisten päivällisten
välissä siis tänään myös leivotaan ja huomenna niitä samoja kakkusia ajetaan
sitten koulusta toiseen ja juhlitaan oikein urakalla – tätä leivontatalkoiden B
osaa odotan innolla, M on myös innoissaan koulujuhlista. En tosin osaa sanoa
onko suurin innostuksen lähde se että saa juhlia koulukavereiden kanssa vai se
että saa kakkua koulussa... veikkaan jälkimmäistä.
Väistämättä näin
syntymäpäivän aattona ajatukset palaavat siihen aamuun neljä vuotta takaperin
jona meidän rakkaista rakkain esikoisemme syntyi. Koska olin onnekkaasti saanut
päivän ensimmäisen sektioajan, piti sairaalassa olla jo 5:30 aamulla ja muistan
elävästi kuinka ajoimme sinne vielä yön pimeydessä jännityksestä hiljaisina.
Muistan kaupungin valot ja kuinka katsoin maisemaa auton ikkunasta. Muistan ne
onnen kyyneleet kun kuulin M:n ensimmäisen parkaisun klo 7:59 ja sen kuinka
sain antaa prinsessalleni suukon ennen kuin hänet vietiin pestäväksi ja
punnittavaksi ja minut kursittiin kokoon. Heräämöön sain oman M:ni kainaloon.
Ei mulla ollut imetykseen minkäänlaista suhdetta ennen M:n syntymää, mutta
siinä heräämössä se tuntui luonnolliselta asialta ja niinpä imetin, kymmenen
kuukautta.
M kasvoi ja
kehittyi normaalisti tai itseasiassa oli edellä aikataulua oikeastaan kaikessa
muussa paitsi ”puheessa”. Millään muotoa ei voi sanoa että M olisi ollut
hiljainen lapsi, M oli tyytymätön aina ja kaikkialla paitsi minun sylini
tiukassa otteessa. M ei vaan juuri jokellellut ja jutellut, M keskittyi
karjumaan ja vaatimaan. M halusi syödä kahden tunnin välein ja minähän imetin,
M halusi olla sylissä ja niinpä ostin rivin erilaisia liinoja ja reppuja, minä
joka en koskaan ollut ajatellut olla SE äiti joka luonnonmukaisesti köyttää
lapsen kiinni itseensä. Minun lapseni piti viihtyä niissä tyylikkäissä
vaunuissa, mutta M inhosi rattaita kaikissa muodoissaan ja viihtyi vain kiinni
minussa. Niinpä M tuli kanssani kaikkialle, alkaen vessasta, päättyen
ravintolapöytään, kukaan muu ei kelvannut, ei koskaan. Muiden lapset viihtyivät
lattialla ja niillä äitien playdateillä makailivat lattialla keskenään, M
inhosi olla lattialla muiden lasten kanssa. M inhosi ryhmätilaisuuksia
muutenkin ja jos ei nukkunut niin karjui, ei siis vaimeasti itkenyt vaan karjui
ja minä hytkyin ja heiluin ja yritin rauhoittaa tyytymätöntä lastani, lopulta
heiluin ja hytkyin myös niinä harvoina hetkinä kun M ei ollut köytettynä kiinni
minuun.
M:n ensimmäinen
syntymäpäivä oli kaikkien muiden mielesta valtavan iso juhla ja niinpä meillä
juhlittiinkin. Ensin meillä kotona 80 hengen voimin ja kuukautta myöhemmin
Suomessa, taas samanlaisella joukolla. Omassa mielessä se ei kuitenkaan nyt
ollut nii-iin suuri askel. Kaksivuotiskutsut taas menivät mahdollisimman
vähällä vaivalla minun ollessa varsin raskaana poikien kanssa ja kolmannetkin
synttärit olivat vaan synttärin. Lapsi kasvaa ja kehittyy – ihanaa. Tänä
vuonna, kun kukaan muu ei enää niihin synttäreihin kiinnitä huomiota, minusta
itsestäni tuntuu että tämä on se iso juttu. Yhtäkkiä M:sta on tullut iso ja
taitava ja osaava... kouluakin käydään jo neljänä päivänä viikosta ja se ihan
oikeankin koulun alkaminen on enää yhden vuoden päässä. Miten ihmeessä siitä
tuli melkein aikuinen nuori nainen näin nopeasti? Oppihan tuo tänään L kirjaimenkin puheterapiassa ja voi sitä riemua uudesta taidosta - ilo on tarttuvaa ja meidän molempien ylpeys ja riemu oli rajatonta... Mamma, mamma, mamma... can you please say words that start with letter L!!!! Load, Look, Love, Light, List, Larry, Lisa, Laura, Lost, Lend, Laugh... Tosiaan syytä juhlaan siis!
Onnea L-kirjaimen löytymisestä!!! Meillä mä olin niin onnellinen R-kirjaimesta, kun neitosen nimessä ja muutenkin monissa jutuissa on niin monta ärrää. Meillähän Hevisaurus opetti neidille ärrän, kun niiden huudahdus: RÄYH, ei kuulostanut hyvältä kun sanoi Läyh:D Motivaatio kun on kohillaan, niin sitä kyllä oppii!
VastaaPoistaJos jotain elämässä on varmaa, niin se että siihen ei ole käsikirjoitusta. Se on improvisaatiota parhaimmillaan/pahimmillaan eikä ole uusintaottoja. Mutta siksi se onkin niin ihmeellistä. Mun yksi slogan duunissa on ollut, että "jos elämä olis helppoa, niin joku toinen eläis sen meidän puolesta". Ja niinhän se menee. Ja mä aina ihailen sun kuvissa tota kantamista, sä oot nykyään ihan ammattilainen;)
Kone söi mun kommentin... Onnea l:n löytymisestä!
VastaaPoista