Päivä 9

Pienen pieni veturi aamulla kerran, hieroi hyvin savuisia silmiään. Sitten se sihisi ja suhisi ja lähti, tsuku, tsuku, tsuku, tsuku, lähdetään... Kello ei ole edes kuutta ja mä olen hereillä. Toisaalta mä nautin niistä harvoista kerroista kun herään ilman lapsia ja saan rauhassa juoda kupin kahvia, istua koneella ja ajatella omiani. Eilisen ajatukset tuntuu kaukaisilta - uusi päivä kuin puhdas paperi. Siinä autismipaketissa oli taas lueteltu ne surun tai kriisin vaiheet ja musta tuntuu etten ikinä ole osannut käsitellä asioita säntillisessä järjestyksessä vaan poukkoilen edes takaisin... epätoivosta toivoo, raivosta, asioiden kieltämiseen, epäuskoon ja taas takaisin itsesääliin. Jonakin päivänä kuin sattumalta huomaan sitten jatkaneeni eteenpäin. Näin kävi silloin kun isä kuoli, näin kävi silloin kun T kuoli, näin käynee nytkin.

Pojat on rankassa iässä, kotona ei viihdytä kovin pitkään ja mä yritän ohjelmoida meidän päiviä niin että kaikki sais jotakin. Lääkäri suositteli ettei kyläiltäis lapsiperheissä tai ettei meillä olis lapsia tuntia pidempään kerralla. Täällä missä matkat on pitkiä lähellekin, se on sanalla sanoen aika hasteellista ja mä yritän lähestyä tätä niin että M ”leikkii” kerrallaan vaan yhden lapsen kanssa ja lähdetään kotiin tai lähetetään vieraat kotiin kun huomaan M:n käytöksestä tämän tarvitsevan omaa tilaa. Tätä sääntöä tosin rikotaan rankasti heti huomenna kun M järjestää Pajama Partyt kahdelle ainoalle ystävälleen. En mä tiedä mitä siitä tulee vai tuleeko mitään kun kaksi nelivuotiasta tulee yökylään, mutta jos M itse haluaa jotakin tällaista tehdä ja sitä ehdottaa niin musta ei ole sanomaan ei. M on suunnitellut tätä jo viikon, ei mitä leikitään vaan mitä hän tarjoaa ja mitä elokuvaa katsotaan. Musta on ihanaa katsoa kun se on niin innoissaan ja tämä on ensimmäinen kerta ikinä kun M on itse halunnut kutsua meille jonkun.