Päivä 4

Mä haluaisin pikakelata aikaa... haluaisin eteenpäin, siihen päivään kun kaikki alkaa taas tuntumaan normaalilta, siis siltä uudelta tavalliselta arjelta. Kolme kuukautta ollaan juostu testeissä ja lääkäreissä, arvioinneissa ja soviteltu terapioiden alkamisia. Mä haluan siihen kohtaan missä tää on meidän tavallista elämää, ei uutta ja ihmeellistä. Siihen missä mä tottuneesti säädän näitä aikatauluja ja sovittelen palapelin osia paikoilleen, siihen missä meidän arki taas toimii. 

Mä haluaisin pikakelata aikaa... haluaisin siihen kohtaan, missä en joudu enää kertomaan diagnoosista sukulaisille, ystäville, tuttaville, opettajille... mä haluaisin jo eteenpäin, siihen kohtaan missä sääli ja typerät kannustuksiksi aiotut sanat ja lauseet loppuvat: ”Oletteko nyt ihan varmoja?” – Joo. ”Luin jonkun tutkimuksen jonka mukaan autismia ei olekaan” – (pitäiskö mulle tulla parempi mieli tästä lauseesta?). ”Kuulin että autismi johtuu myrkyistä ravinnossa” – Yritätkö kertoa mulle, että olen myrkyttänyt lapseni? ”Ei teidän pojilla VOI olla autismia, se olis jo liian huonoa onnea” – Todennäköisyydet kuitenkin kertovat toista... ”Kyllä teillä on varmaan nyt tosi rankkaa M:n kanssa” – Meillä on ollut rankkaa M:n kanssa viimeiset kolme vuotta ja yksitoista kuukautta, nyt me tiedetään mistä on kyse ja saadaan apua. Mä haluaisin siihen päivään jona M:n autismi on tavallista. 

Mä haluaisin pikakelata aikaa... haluaisin siihen päivään, kun en tuijota poikien jokaista liikettä ja mieti ovatko hekin autistisia. Mä haluaisin nähdä tulevaisuuteen, tietää – ovat jos ovat, kyllä me pärjätään... mä vaan haluaisin tietää.