maanantaina, maaliskuuta 19, 2012

Päivä 5


Autismi asuu meillä, mutta musta tuntuu että just nyt se asuu mussa. Mun pitäis päästää irti, mutten osaa. Vatsassa on möykky, silmiä kirvelee, henki salpautuu... autismi salpaa mun hengen. 

Luen kirjallisuutta – niitä kirjoja joita lääkäri suositteli... eilen en vielä osannut edes ajatella etteikö M:sta kasvaisi pärjäävä aikuinen, tänään mua pelottaa tuleeko siitä koskaan onnellinen, saako se opiskelupaikan, töitä, löytääkö puolison, saako lapsia, kiusataanko sitä koulussa... tutkimustuloksia on vähän, autisminkirjo on uusi asia ja tutkimustulokset kertovat pääosin perinteisistä autisteista, niistä jotka tulevat ensimmäisenä mieleen kun puhutaan autismista. Kukaan ei tiedä miten M:n kaltaisten lasten käy.

Roikun M:n ennusteessa kuin hukkuva oljenkorressa, tästä tulee ihan hyvä. Meillä on mahdollisuus terapioihin, lääkäreihin, erityisopetukseen... apua on paljon, pitää vain osata valita mikä toimii meillä parhaiten ja mikä auttaa M:ää eniten.  Mun on pakko uskoa, että M:stä tulee se autisti joka pärjää. Tuleehan, tuleehan, tuleehan?

Autismiklinikalta soitetaan, O saa peruutusajan puolentoistaviikon päähän. Varaan lastenhoitajan ja kerron asiasta M:lle, M toteaa että O:kin pääsee puheterapiaan, siellä on kivaa.

Illalla puhutaan asiasta taas L:n kanssa. L on optimisti. Minä omasta mielestäni realisti, L:n mielestä pessimisti. L ei halua lukea tätä blogia, tietää muutenkin että asia ahdistaa mua ja haluaa käsitellä omat tuntemuksensa omalla tavallaan. Yritän olla puhumatta aiheesta ja kirjoittaa sen sijaan.

Mun pitäis kai osata olla katkera, en osaa. En ainakaan vielä... M on kuitenkin M, rakas ja tärkeä. Minun oma esikoiseni.

2 kommenttia:

  1. Muru! Kun luen sun tekstiä mullekin tulee möykky vatsaan. Lupaan että kaikki kääntyy hyväksi! Lupaan lupaan! Soitan pian. J

    VastaaPoista
  2. Voi sinua ihanaista. Rohkeaa, kaunista ja niin kovin viisasta. Kyllä M selviää. Ajattele melkein neljä vuotta sinä ja L olette olleet hänen maailmansa ja auttaneet häntä kaikin tavoin vanhempina. Ja nyt pieni rakas esikoisenne saa apua ammattilaisilta ja sen lisäksi te olette hänen tukenaan edelleen. Eihän siinä voi käydä kuin hyvin. Mun lempivirressä todetaan, että "päivä vain ja hetki kerrallansa" ja niinhän tää elämä menee.

    Ja kyllä mä ymmärrän L:n haluttomuuden puhua. Jokaisella on oma tapansa surra ja ehkä hän pelkää sanoa asioita ääneen. Vielä. Siksi sä saat kirjoittaa ja sun pitää kirjoittaa ja me luetaan. Ja kannustetaan ja rukoillaan (mähän alan kuulostaa kovastikin uskovaiselta;) ja ollaan sun tukena. Ja kun L on valmis, niin sitten te puhutte. Mä lähetän sulle monta hellää halausta ja oikein paljon lämpimiä ajatuksia. Olette tärkeitä <3

    VastaaPoista

Rakastan kommentteja, kysymyksiä ja kaikenlaisia näkemyksiä... feel free!