Päivä 86 - voi äiti!

Tänään ei taas jaksais... pojat on tapelleet siitä kun silmänsä avasivat ja mä lasken jo minuutteja päikkäreihin... Lastenvahti teki oharit – ihan syystä kyllä kun sai töitä - ja mulla on siis edessä psykologi noitten apinoitten kanssa iltapäivällä. Tässä välissä yritän täyttää jätkien toimintaterapiakaavakkeita ja niitä M:n psykologipapereita. M nukkui levottomasti ja potki mua koko yön, viimeistellen huonon yön heräämällä pitkästä aikaa ennen kuutta haluamaan asioita... voi meidän vaativaa lasta. Voiskohan jostakin ostaa aurinkoista äitiyttä?

Fiilistä ei ainakaan paranna L:n puhelinkeskustelut mun mutsin kanssa... Mä en ymmärrä koska L:stä tuli se kohde jolle mua voi haukkua ja pitää ikäänkuin salaliittolaisena? Kuinka se on niin kurjaa että L paralla on niin kamalan vaikea vaimo, jolla ei ole suhteellisuuden tajua eikä kykyä kai ylipäätään yhtään mihinkään... L parkaa... ei kai me oltais enää tässä jos mä oikeesti olisin niin vitun vaikee – anteeksi – ja L se kärsivä osapuoli joka vaan yrittää kestää, kestää, kestää. Ei L mikään kynnysmatto ole, vaan kuitenkin ihan oikea mies... Mutta joo, on se hienoa että oma mutsi pitää mua ihan hirveenä despoottina ja täysin tunnevammaisena, oliskohan aika katsoa peiliin myös siellä päässä? Itsepähän kasvatit ja tällainen musta tuli... vaikea ja mahdoton, itseään täynnä oleva paskiainen, anarkisti ja kapinallinen... homomyönteinen republikaani, henkinen punkkari... koneella kuva tulevasta tatskasta jonka laitan heti kun löydän rahat.

Äiti-tytärsuhde on vaikea aina, ja itse toivon, ja rukoilen että kykenen säilyttämään yhteyden omaan tyttäreeni, että se pystyis luottamaan muhun, että se uskois että se kelpaa mulle ihan minkälaisena tahansa... Ainoa ja ihan ainoa asia mitä mä toivon on että se olis onnellinen, oli se sitten työtön sosiaalipummi, siivooja, kampaaja tai lääkäri, naimisissa tai naimaton, miehen tai naisen tai ei kenenkään kanssa. Mä toivon että jos se on onneton se uskaltaa olla onneton mun kanssa, että se tietää AINA olevansa tervetullut takaisin kotiin, sanoi tai teki mitä tahansa, koska tahansa tai kenelle tahansa.... ja että jos se on onnellinen se haluaa olla onnellinen mun kanssa. Mä toivon osaavani viestittää ettei mun rakkauteen kuulu ehtoja tai hintalappua vaan se on asia joka on ja pysyy, kuin peruskallio. Mä toivon olevani tarpeeksi iso ihminen myöntämään omat virheeni, pyytämään anteeksi tarvittaessa ja joskus ehkä vaan varmuuden vuoksi. Mä toivon että osaan päästä irti kun on sen aika, antaa siivet lentää ja katsoa kuinka käy... toivon että siinä vaiheessa olen osannut antaa riittävät eväät elämälle ja jos niin kävisi että olen epäonnistunut, osaisin sen myöntää paitsi itselleni niin myös lapselleni.

Mä en koskaan kelvannut, en ollut oikein tai oikeanlainen... ehkä olinkin, mutta se viesti ei vaan koskaan saavuttanut minua. Mä olin väärän näköinen, kokoinen, värinen... liikaa kuin faija, liian vähän jotain muuta. Yritin aikani sopia ja mahtua, olla oikeanlainen... en osannut ja lopulta lopetin, ryhdyin olemaan oma itseni, vaikea ja vääränlainen. En enää miellyttänyt ja ollut vaan miellyttävä... Mua kaihertaa edelleen se kirje jossa musta tehtiin perinnötön... ei niin että varsinaisesti mitään olisin halunnut - ajatuksen tasolla vaan. Mä en kykene kuvittelemaan itseäni sellaisen raivon valtaan että sanoisin, saati sitten ihan paperille pistäisin moisia sanoja, enkä ainakaan sitä etten koskaan niitä sanoja pyytäisi anteeksi vaan lakaisisin maton alle, niin kuin kaiken muunkin.

Kuitenkin mä kai olen pärjännyt. Mulla on koti, rakastava mies, kolme ihanaa lasta. Mä olen onnellinen, häpeämättömän, avoimen onnellinen. Mulla on kaikkea mitä tarvitsen ja paljon enemmänkin... eikö se ole onnistumista? Eikö siitä voi olla ylpeä? Mitä muuta mun olis pitänyt olla? Nöyrempi?

Mä jossakin vaiheessa sivusin tätä äitisuhdetta ja lupasin etten siitä sen enempää kirjoittaisi... nyt kuitenkin kirjoitin... en osannut enää olla kirjoittamattakaan... Näin se aina meillä menee tasapainoillaan hiljaa jossakin eikenenkäänmaalla, puhutaan tyhjiä sanoja säästä ja lopulta taas törmätään... seuraa hiljaisuus...