keskiviikkona, kesäkuuta 27, 2012

Päivä 105 - sarastuksen aikaan


Talo on hiljaa ja kaikki nukkuu, Koirakin. Mä istun keittiön pöydän ääressä kahvin ja koneen kanssa, tyhjennettyäni tiskikoneen, laitettuani aamiaisen valmiiksi lapsille, tehtyäni leipätaikinan ystävälle ja kilautettuani kaverille – no, rakas ystävä sä kyllä oot J, mutta se vaan sopi tähän toi kaveri... kello on puoli kuusi. Heräsin jo joskus neljän aikaan, mielessä vilisti päivän ohjelma ja tekemättömät PECSit ja... huoli ystävän lapsesta. Päivästä näyttäisi tulevan lämmin ja aurinkoinen.

Illan raivoamisen jälkeen M nukkuu ja sikeästi... teki kai hyvää vähän tuulettaa ja purkaa patoutumia. Näin taaksepäin katsottuna tajuan, että mähän eilen pitkin päivää sanoin sille että sen ”engine runs too high, slow down” – me ollaan aloiteltu sellaista tunnetilojen hallinta ohjelmaa kuin ”How does your engine run?” – eli pinnan alla kuohui pitkin päivää ja se ylistimulaatio vissiin kasautui räjähtääkseen käsiin iltasella. No, ainoa ”casualty” oli se lamppu... on meillä mennyt oviakin ton sisupussin räjähtäessä. L muuten aiemmin uskonut mua kun sanoin ettei sitä siinä mielentilassa mitkään lapsilukot pitele – nyt uskoo.

O yritti eilen ensimmäistä kertaa kiivetä portaita ottamalla seinästä tukea, mikä riemuvoitto meille molemmille! Voi miten ylpeenä se oli itsestään ja syystä. Me ollaan yli puolivuotta harjoiteltu tätä fyssarin käskystä ja olen sitä molemmista käsistä tukenut ja yrittänyt auttaa – laihoin tuloksin. Eihän se siis eilen puolikasta askelmaa pidemmälle päässyt, mutta yritti kuitenkin. O oppii myös hurjaa vauhtia sanoja nyt kun opetan niitä viittomien avulla... jostain mulle vieraasta syystä se tukiviittoma auttaa sitä sananmuodostuksessa ja haparoivasti sieltä tulee nyt mun viittoman seuraamana sanantapaisia. Ehkä se vaan on hidas... L:n on vaikeeta ymmärtää miksi mä opetan sille viittomia kun eihän se ole kuulovammainen – todistetusti – ja mä yritän selittää että se on visuaalinen malli sanalle ja auttaa O:ta hahmottamaan puhetta paremmin.

Ja sit on tää kolmas... K. Meidän päivänpaiste joka muistuttaa monesti enemmän pyörremyrskyä kuin aurinkoa mutta on sentään iloinen trombi. Sillä on kastemadon keskittymiskyky, spiidiä ottaneen sisiliskon nopeus ja negatiivinen kyky kontrolloida omia impulssejaan. Motorisesti huikeasti edellä useimpia ikäisiään, innokas oppimaan ja puhuu kuin Ruuneperi. Niin, eikä se tosiaan iltaisin pysähdy ilman ”mii-maa” –lääkettä.

Missä menee tavallisen ja erityisen raja? Diagnoosissa? Avuntarpeessa? Eikö me kuitenkin kaikki olla omalla tavallamme enemmän tai vähemmän erityisiä? Kellä mitäkin... Omille vanhemmilleen jokainen lapsi on erityinen. Rakas, tärkeä, maailman paras – juuri sellaisenaan... tästähän vois siis vetää johtopäätöksen että kaikki lapset, tai ainakin kaikki ne lapset joilla on rakastavat vanhemmat tai joku rakastava ihminen elämässään, ovat erityislapsia.

8 kommenttia:

  1. Päivä 105 ja nyt vasta mä tajusin, etten lue sun blogiasi koska mä tunnen sut vaan koska sä kirjoitat niin hyvin! Tämä oivallus siis siitä, että tunnen huonoa omatuntoa kun en jaksa lukea erään toisen ystäväni blogia. Sulla on sanan lahja - ja äitiyden :) Tsemppiä huomiselle! -TP

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kehuista, otetaan hymyillen vastaan :)

      Poista
  2. Ihana luontoihme tuo teidän K ;) Mä niin hihittelin tuolle kuvaukselle, kuinka keskittymiskykyä löytyy ja vauhtia!

    Totta myös TPn joka sana tuossa edellä! Eilen just mietin, että sun suomenkieli on ihan kuin et olis muussa maassa asunutkaan.

    Hal,
    m

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos :) Suomenkieli on - kai - vähän vetristynyt tässä kirjoitellessakin... melkoinen luonnonilmiö on joo ;)

      Poista
  3. Pusuja muru! Yritän kilauttaa heti kun noi apinat nukkuu.. Sain tänään pitää sylissä 5vko ikäisiä kaksospoikia - kyöstiä ja kaukoa <3 - vitsit ne oli ihania... Hali! J

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Varmasti :) Ihan karseen kaoottinen päivä -sori :(

      Poista
  4. TP sen hyvin sanoi. Sulla todellakin ON kirjoittamisen lahja ja tämän blogin lukeminen tuo itselleni usein mieleen ajatuksia ja sit omaa toimintaansa käy jotenkin analyyttisemmin läpi.

    Ja kyllä se varmasti niin on, että jokainen lapsi on erityinen. Niinhän sen pitääkin olla, kun ei ihmistä voi kloonata. Identtisetkin monikot on silti omia itsejään ja yksilöitä, vaikka ulkomuodoltaan ovatkin samannäköisiä...

    Ihana O ja uskalias kokeilu. Siitä se lähtee!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ja ihanaa että tää teksti palvelee tarkoitustaan :)

      Poista

Rakastan kommentteja, kysymyksiä ja kaikenlaisia näkemyksiä... feel free!