lauantaina, elokuuta 04, 2012

Päivä 143 - kehitysviivästymästä, vammaisuudesta, pettymyksestä


Kirjoitan kun en enää jaksa edes nukkua... muut on nauttimassa ihanasta ilmasta.

Mikä tekee kehitysviivästymästä ruman sanan? Ei se mun korvissa rumalta kuulosta, se on tosiasia. Eikä sitä mun mielestä yritetä edes mihinkään muottiin laittaa, itsehän me valitaan laittaa se terapiaan. Mä koen että se tarvitsee sitä, mä koen että koko meidän perhe hyötyy siitä jos O oppii näitä ihan oleellisia perustaitoja. Mukava mieshän se on, ihan sellaiseaan siis, eikä näin ollen ole sinänsä tarve mitään parantaa tai muuttaa... kehityksen tukemiseksi mä sitä kutsuisin. Mulla muuten kesti just tasan näin kauan tajuta että developmentally delayed ei ole kehityksessä jälkeenjäänyt vaan se suomenkielinen sana on kehitysviivästymä – sori!

Maistelen asiaa, mun lapsella on kehitysviivästymä. Mun lapseni on autisti. Mun lapsi on hyperaktiivinen puolisekopää. Mikään näistä ei maistu suussa erityisen pahalta vaikka uusia makuja ovatkin – kaikki kolme. Ne on silti mun lapsia, ne on silti rakkaita, ne on silti tärkeitä ja ne on silti mun silmissä täydellisiä. Me ollaan onnellisia, meidän elämän erityisenä makuvivahteena ei ole infektiokierrettä tai elimellisiä vikoja... ripaus kehitysviivästymää, autismia ja yleistä hulluutta kera tolkuttoman elämän nälän. Niistä on meidän perheen lapset tehty, ne on meidän lasten mausteet.

Syksyyn on tänään tasan kuukausi. Mä makaan sohvalla ilmastoinnissa ja henki kulkee huonosti. Neljän viikon päästä mun pitäis olla valmis käymään koulua neljänä päivänä viikossa kuudesta kymmeneen illalla, herätä aamulla kuudelta, hoitaa M kouluun ja terapioihin, hoitaa O terapioihin, hoitaa Koira, hoitaa osuuteni MOPS:n vapaaehtoistyöstä, työskennellä Suomikoulussa... saattaapi jäädä haaveeksi – ja näin taidamme TAAS siirtää niitä opintoja puolella vuodella eteenpäin. Itken ja potkin ja kiroilen – tai siis itkisin, potkisin ja kiroilisin, jos jaksaisin... vaan en jaksa – ei auta itkut ja potkut ja kirosanat markkinoilla, taas on avattava suu ja nielaistava, seuraava lusikallinen pettymystä. Puolivuotta on kuitenkin elämän sateenkaaressa aika lyhyt aika, tolkuttoman lyhyt aika.


7 kommenttia:

  1. On se! Menee hujauksessa! Nyt keskityt nauttimaan kaikesta ihanasta, syksyn tulosta, Kiitospäivästä, joulusesongista ja sitten onkin juuri sopiva hetki sille uudelle vaiheelle <3 -TP

    VastaaPoista
  2. Suukkoja ja haleja! J

    VastaaPoista
  3. Samaa mieltä edellisten kommentoijien kanssa. Vaikka se suuresti harmittaakin (mulla on hiukan samankaltainen välivaihe uralla), niin nyt sun on vaan parasta keskittyä elämiseen ja olemiseen ja noihin kolmeen touhottajaan.

    Ja mä lupaan, että sä ehdit vielä opiskelemaan ja hei, sä tuut koko ajan paremmaksi hoitajaksi, nyt sä opettelet sitä hoidettavana olemista ja opit miten haluaisit itseäsi kohdeltavan. Ja oot sit jo valmiiksi ihanan empaattinen ja ymmärtäväinen hoitaja joka pelkällä läsnäolollaan rauhoittaa potilaat ja auttaa heitä parantumaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanat sanat Sannalla! Niin totta!

      Aina kun luen Sannan tekstiä, joka on aina sydämellistä, viisasta ja tsemppaavaa, mulle tulee mieleen Lissun sanat ja käsien kaari, kun hän sanoi "sillä Sannalla on ainakin nääääin iso sydän. Se on aivan ihana." Ja mä niiin uskon sen! :)

      Poista
    2. sanna ON aivan ihana ja mahtava, mun henkilökohtainen positiivasri!

      Kiitos ja kumarrus! Mulle muuten taannoin sairaalassa yks hoitaja sanoi ettei koskaan ole tavannut miellyttävää ja empaattista suomalaista sairaanhoitajaa tai lääkäriä (uskomatonta kyllä, täällä oon törmännyt useampaankin suomensukuiseen hoitajaan ja lääkäriin) - ammattitaitoisia kyllä. En viitsinyt sille sit sanoa että mäKIN haluan sairaanhoitajaksi... toivottavasti osaan sitten kuitenkin olla empaattinen ja potilaslähtöinen...

      Poista

Rakastan kommentteja, kysymyksiä ja kaikenlaisia näkemyksiä... feel free!