Päivä 143 - empatiasta ja sen puuttumisesta

Poikien synnyttyä M:lla oli tapana ohimennessään tuuppia jätkiä. Kun ne kasvoi ja lähti liikkeelle jannut tönäistiin ”vahingossa” alas portaita tai niitten päälle hypättiin tai... ja kaupassa tädit lässytti kuinka ihana äidin pikku apulainen M oli – se katseli toiseen suuntaan ja näytti niille mummeleille kieltä.

Mä olin väsynyt ja itkin, M ohitti asian olankohautuksella. Satutin itseni ja itkin, M ohitti asian olankohautuksella – jos edes sillä. Mä halusin ajatella ettei kaksivuotias osaa vielä tuntea empatiaa.

Viime jouluna se tuuppas O:n sohvalta lattialla olevaan piparimuottiin – vahinko oli se osa tarinaa jossa se muotti sattui olemaan just siinä – ja M:n suurin huoli oli se ettei häneen itseensä tule verta, ja että sohva saattaa mahdollisesti mennä pilalle. M:aa ei hevon hännän vertaa kiinnostanut se että oli a) tahallaan tuuppaisut toisen alas sohvalta b) että sitä toista tosiaan sattui.

Se ei edelleenkään edes huomaa jos mä itken ja eilen kun se läimäytti vahingossa oven K:n sormille oli reaktio taas olankohautus. Aamulla se kysyi voisko sekin saada siteen käteen, tämä siis sen jälkeen kun M totesi että murtuneet sormet saattaa tuoda erilaisia etuuksia ja lisäpalveluita.

Mä tiedän että empatiakyvyn puutteessa meillä puhuu autismi ja sen mukanaan tuoma kyvyttömyys hypätä toisen ihmisen housuihin. Ei se sitä tahallaan tee, sen maailmassa ei vaan ole relevanttia toisen murhe tai kipu. Mulla vaan on paljon ystäviä, jotka ei sitä tunnu ymmärtävän ja jaksaa ihmetellä tätä asiaa.